Kaikki on ollut ihanaa viimeiset kuukaudet. KAIKKI. Ja siltikään se ei enää auta. Nyt ne seuraukset huomaa. Sydämessä on muistoja niin paljon, että niitä voisi jakaa muillekin, ja silti yhdestäkäänen halua luopua. Samalla nimittäin tiedän, että se kaikki on kohta ohi. Ihan kohta. Miksi kaiken pitää muuttua? Kaikki tuttu ja turvallinen katoaa. Katoaa, ihan noin vain.

Monta asiaa yhtä aikaa, ensin ne stressaavat. Välillä sitä toivoo että kunpa kaikki olisi jo ohi. Sitten nautit niistä. Et voi olla rakastamatta sitä mitä teet. Sitten loppurutistus, se tunne.<3 Sitten seuraava loppurutistus, ja lisää stressiä. Ja viimeiseksi ajatus, että kohta kaikki on ohi. Se on kamalinta.

Kaikki vaan pahenee. Päiviä kuluu, ja en selviä niistä ilman itkua. Luulisi, että ihanat muistot säilyy ikuisesti, ja että niiden avulla pärjää. Mutta mitä jos ei? Mitä jos mieleen jää vain ne muistot, ne ihmiset, ne tapahtumat, ne tunteet?

Tuntuu, että elämä loppuu tähän. Noin vain, ihan yhtäkkiä. Ja silti sen on tiennyt jo kauan. Mutta ei se auta, ei siihen voi valmistautua. Sen olen huomannut. Kohta ei ole enää mitään turvallista jäljellä, ei mitään! Mitä jos käy niin, että kohta olen yksin?

Miten voi kokea oppimaan uutta, nauttimaan jostain muusta? Jos ei osaa kuin yhden asian. Ja sitten sekin jää. Kukaan ei ole enää kiinnostunut minusta, enkä minä ole kiinnostunut kenestäkään. Eikö se ole väärin? "Nyt se elämä vasta alkaa", sanovat tietämättömät. Mutta ei, en minä osaa! Mikä on elämä? Eikö se ole juuri sitä, mistä olen nauttinut ja rakastanut? Ja kohta sitä ei enää ole.

Kunpa joku osaisi auttaa.