Se alkaa pienenä kutinana vatsanpohjassa. Muutaman tunnin takaiset tapahtumat ovat vielä kirkkaina mielessä, se riemu ja se ilo. Se tunne, että tietää olevansa juuri oikeassa paikassa. Mieli on levoton, se harhailee helposti liian pitkälle. Liian pitkälle eteenpäin, mikä tarkoittaa vain seuraavaa päivää. Nukkumaan on vaikea mennä, ei oikein osaa. Tilanne on uusi, mutta samalla kuitenkin niin vanha ja tuttu. Uni tulee lopulta, ja se rauhoittaa.

Aamulla on levollinen olo, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se muuttuu kuitenkin päivän mittaan, ne vatsanpohjan kutinat alkavat taas. Kaikki odotukset on kohdistettu yhteen tiettyyn hetkeen. Siihen tärkeimpään. Kaikki ajatukset, rakkaat kasvot, kaikki se hohdon määrä. Jokainen hermosolu odottaa. Jokainen lihas tuntee sen värähdyksen kun odotus täyttyy ja energia kohdistuu juuri siihen mihin sen pitääkin. Ensin menee hyvin, kunnes kaikki muuttuu. Se iskee tajuntaan ja lamaannuttaa. Pettymys. Ei, ei voi olla totta. Ei, nyt jatketaan. Mutta lopullinen isku on kova. Sydän itkee, mutta pakko hillitä itsensä. Kuulen sanoja jostain kaukaa. Ei auta, katse on tyhjä. Epäonnistuminen. Se on raakaa, kaikki on mennyt hukkaan. Sitten tulevat kyyneleet, eikä niille tule loppua. Isku oli liian kova, liian nopea ja liian odottamaton.