Ulkokuori ehkä pitää vieläkin, mutten enää tiedä onko se hyvä vai huono asia. Sisältä kaikki meni taas sekaisin, ihan kokonaan. Mikä on tärkeää? Mitä jos luulee tietävänsä, ja sitten se kaikki tärkeä katoaa? Onko pahempi ettei tiedä vai että ei halua tietää?

Iso osa minusta on poissa, kadonnut. Se on vielä jäljellä joillekin, muttei minulle. Miksei? Koska elämä on epäreilua. Millä voi korvata puuttuvan osan? Löytyykö mitään vastaavaa? Elämäni on vasta alussa, ja silti tuntuu kuin kaikki oleellinen olisi jo ohi.

Mennyt on mennyttä, mutta säilyy muistoissani ikuisesti. <3

Voiko itseään syyttää toisen kuolemasta? Kaikki sanovat että ei, ei voi.Mutta jos on tiennyt, mutta ei ole tehnyt asialle mitään? Kuinka voi antaa anteeksi, oppia ymmärtämään? Miten voi ymmärtää miksi joku haluaa riistä hengen itseltään? Miten löydän syyt siihen? Miten autan niitä, joita se satuttaa eniten? Miten voin lohduttaa?

Niin paljon tuskaa, surua, itkua. Mutta erään viisaan ihmisen sanoin, olisi huolestuttavaa jos niitä ei olisi. <3

Monta asiaa yhtä aikaa, ensin ne stressaavat. Välillä sitä toivoo että kunpa kaikki olisi jo ohi. Sitten nautit niistä. Et voi olla rakastamatta sitä mitä teet. Sitten loppurutistus, se tunne.<3 Sitten seuraava loppurutistus, ja lisää stressiä. Ja viimeiseksi ajatus, että kohta kaikki on ohi. Se on kamalinta.

Kaikki vaan pahenee. Päiviä kuluu, ja en selviä niistä ilman itkua. Luulisi, että ihanat muistot säilyy ikuisesti, ja että niiden avulla pärjää. Mutta mitä jos ei? Mitä jos mieleen jää vain ne muistot, ne ihmiset, ne tapahtumat, ne tunteet?

Tuntuu, että elämä loppuu tähän. Noin vain, ihan yhtäkkiä. Ja silti sen on tiennyt jo kauan. Mutta ei se auta, ei siihen voi valmistautua. Sen olen huomannut. Kohta ei ole enää mitään turvallista jäljellä, ei mitään! Mitä jos käy niin, että kohta olen yksin?

Miten voi kokea oppimaan uutta, nauttimaan jostain muusta? Jos ei osaa kuin yhden asian. Ja sitten sekin jää. Kukaan ei ole enää kiinnostunut minusta, enkä minä ole kiinnostunut kenestäkään. Eikö se ole väärin? "Nyt se elämä vasta alkaa", sanovat tietämättömät. Mutta ei, en minä osaa! Mikä on elämä? Eikö se ole juuri sitä, mistä olen nauttinut ja rakastanut? Ja kohta sitä ei enää ole.

Kunpa joku osaisi auttaa.

Jossain syvällä sisimmässäni minua muistuttaa koko ajan pieni ääni siitä, että pitää miellyttää kaikkia ja minun tulisi olla mukava kaikille. Auttaako se sitten yksinäisyyden tunteeseen? Ei ollenkaan, vaikka haluaisin luulla niin. Se tuntuu ikäänkuin helpolta vaihtoehdolta. Kun kaikki pitävät minusta, en voi olla yksinäinen enkä ulkopuolinen. Kamalinta onkin se, kun tulee tilanne ettei voi miellyttää kaikkia. Mitä silloin olisi tehtävä? Jos on niin eksyksissä, ettei tiedä mitä itse haluaa?

Se on kumma, miten ostamisesta, oikeastaan kuluttamisesta, voikaan tulla hyvä mieli. Mutta kuinka kauan se kestää? Ei pysyvää onnea voi saada shoppailemalla. Mutta hetkellistä kyllä voi. Parempi sekin kun ei mitään, mutta...

En innostu enää samoista asioista kuin sinä. Kysyit, lähdenkö kanssanne baariin. En lähtenyt, koin muut asiat paljon tärkeämmiksi silloin. Miksi emme voi enää pitää samanlaisia hauskoja iltoja kuin ennen? Onko pakko olla niin aikuinen, ettei voi viettää viikonloppuja muualla kuin baarissa tai bileissä?

Muistatko, kun ostimme ainakin kilon karkkia, katoimme leffoja ja söimme? Muistatko, miten nauroimme yhdessä aamuisin? Muistatko, kun muut ihmettelivät mistä me puhuimme? Meillä oli oma kieli. Yhteiset tunteet, yhteiset hetket. Ja muistatko, kun jopa koulussa meidät yhdistettiin aina? Sinun käytösnumerosi laski erimielisyyksistä opettajien kanssa, ja niin myös minunkin? Vaikka en ollut tehnyt mitään.

Olen aina ollut hieman kateellinen sinulle. Sinulla on ihana koti, perhe, poikaystävä, ulkonäkö, luonne...Olet suosittu, minä olen aina tullut vain perässä. Olen usein ollut vain se epämääräinen ihminen, joka liitetään sinuun. Kun esittelet minut jollekin parhaana ystävänäsi, päiväni on pelastettu. Olet niin valovoimainen ja kaunis, että kaikki ihastuvat sinuun. Olet huomannut sen itsekin, mutta onneksi et pidä sitä itsestään selvyytenä. Vielä ainakaan. Olet taiteellinen, musiikillinen ja viisas, sinulla on mielipiteitä kaikesta. Olen monta kertaa ihmetellyt, miksen minä ole yhtä sanavalmis ja nokkela kuin sinä. Vaikka sanotaan että seura tekee kaltaisekseen.

Rakkain harrastukseni on aina kuulunut vain minulle, se on erottanut meidät toisistamme. Vuosien aikana se on tullut minulle yhä tärkeämmäksi, mutta sinä et ole koskaan täysin ymmärtänyt sitä. Onnekseni harrastukseeni kuuluu monta minulle rakasta ihmistä, jotka ymmärtävät. Onhan meillä samat tavoitteet...päästä maailman huipulle. Ja kun sinne on päästy, sieltä putoaa helposti. Oletko koskaan osannut arvostaa sitä? Sinä et taida ymmärtää kuinka tärkeää se minulle on, kuinka paljon se vie tilaa sydämestäni. Se on jo elämäntapa. Sinä et arvosta urheilua niin paljon kuin minä, se ei ole elämäsi tärkeimpiä asioita. Minulle on. Olen jo vuosia sitten hyväksynyt ettet ymmärrä, mutta minusta tuntuu että tilanne vain pahentuu.

Miksi kysyit minua baariin juuri viime viikolla...etkö muistanut? Se loukkasi minua. Minusta tuntuu ettet ole enää kiinnostunut minun asioistani, sinulla on liikaa omia asioita ajateltavina. Jotka ovat tietenkin selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia, töitä, muuttosuunnitelmia ja kaikkea muuta niin aikuista. Minä tas olen ihan hukassa, eksyksissä. Ainoastaan yhdessä paikassa tunnen olevani täysin oma itseni. Ja ikävä kyllä, se ei ole enää sinun luonasi.

Sinulle on aina tilaa sydämessäni, tiedät sen. Toivon vain, että jotenkin osoittaisit olevasi sen arvoinen. Olisit tukenani, kun olen eksyksissä. Kertoisit minulle, kun sinä olet eksyksissä. Luottaisit. <3

Se on vaikeaa. Miksi sen pitää olla minulle niin vaikeaa? Joillekin se on helppoa. Miten voi olla helppo hyväksyä se, että olet epäonnistunut? Tiedän kuitenkin, että tämä onnistuu. Minusta tulee entistä parempi, olen taas osa kokonaisuutta. Kaiken piti olla täydellistä, on ollut jo pitkään. Mutta nyt kaikki kuvitelmat hajosivat, ihan yllättäen. Olemme kuitenkin vahvoja, ja virheistä pitää oppia.

Tulen takaisin, vahvempana kuin koskaan. Toivon vain, että osaisin tehdä sen nopeammin.

Aamulla on levollinen olo, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se muuttuu kuitenkin päivän mittaan, ne vatsanpohjan kutinat alkavat taas. Kaikki odotukset on kohdistettu yhteen tiettyyn hetkeen. Siihen tärkeimpään. Kaikki ajatukset, rakkaat kasvot, kaikki se hohdon määrä. Jokainen hermosolu odottaa. Jokainen lihas tuntee sen värähdyksen kun odotus täyttyy ja energia kohdistuu juuri siihen mihin sen pitääkin. Ensin menee hyvin, kunnes kaikki muuttuu. Se iskee tajuntaan ja lamaannuttaa. Pettymys. Ei, ei voi olla totta. Ei, nyt jatketaan. Mutta lopullinen isku on kova. Sydän itkee, mutta pakko hillitä itsensä. Kuulen sanoja jostain kaukaa. Ei auta, katse on tyhjä. Epäonnistuminen. Se on raakaa, kaikki on mennyt hukkaan. Sitten tulevat kyyneleet, eikä niille tule loppua. Isku oli liian kova, liian nopea ja liian odottamaton.